Missä ikäiseni opiskelijat hengaavat perjantai-iltaisin?

Tulin juuri kiehtovalta, Alcatrazin saaren valloitusta ja Amerikan alkuperäiskansojen protestiliikettä käsittelevältä luennolta, kymmenen minuutin kävelymatkan päästä kotioveltani. Luento kuului Social Movements and Culture during the 20th Century -kurssiin, jota suoritan osana laajaa sivuainettani, North American Studiesia. Se on kokonaan englanninkielinen opintokokonaisuus, jota opetetaan Turun yliopiston John Morton Center for North American Studiesissa. 

Tiesittekö, että Turun yliopistossa on tällainen aine, tai tällainen keskus? Minä en tiennyt ennen kuin hakeuduin Turun yliopistoon opiskelemaan, toisin sanoen viime vuonna. 35-vuotiaana, silloin kolmen ja nykyisin neljän lapsen isänä sekä päätoimisena yrittäjänä (en ole vähentänyt töitäni opiskelun takia) hetki opintojen aloitukseen ei ollut tyypillinen, mutta se oli ihan yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin hetki elämän varrella. 

Pääaineeni on musiikkitiede. Se on musiikin tutkimusta, jota opetetaan pääaineena neljässä suomalaisessa yliopistossa hieman erilaisin painotuksin. Turussa musiikkitieteen opintoja tarjoavat kaupungin molemmat yliopistot. Musiikkitieteessä tutkimuskohteeksi käy yhtä lailla Bachin oratoriot kuin Tuuttimörön flow. Kunnianhimoinen musiikkitieteilijä voi vaikkapa etsiä yhtäläisyyksiä näiden asioiden väliltä. Opiskelijoita yhdistää vakava harrastuneisuus musiikin parissa – ei kuitenkaan välttämättä soittamisen. Viime kevään kurssikohokohtiani olivat niin ikään englanninkieliset studiotekniikan ja tuottamisen historiaa käsittelevä Cultural Study of Music Production sekä hiphopin yhteiskunnallisia suhteita Yhdysvalloissa luotaava The Politics of Hip Hop. 

Minulle, aikuisopiskelijalle keski-ikäisyyden kynnyksellä, yliopisto näyttäytyy hämmästyttävänä tiedon aarreaittana. Olen jo saavuttanut sen iän, jossa edellisistä opinnoista on niin pitkä aika että jokasyksyinen työväenopiston katalogin selaaminenkin tuntuu jännittävältä mahdollisuudelta. Kun yhtäkkiä edessäni on kurssitarjotin täynnä ihmeitä – tähtitieteestä heavy metalin historiaan – ymmärtää yliopistolaitoksen hienouden aivan eri tavalla kuin parikymppisenä. 

36-vuotiaana on ehtinyt jo unohtaa, että on olemassa kokonaan toinen tiedon maailma kuin internet. On olemassa tutkimuskirjallisuuden ja artikkelien maailma. Ja ennen kaikkea: on olemassa maailma, jossa tieto siirtyy ihmiseltä toiselle. Kuten se on aina siirtynyt. 

On olemassa maailma, jossa keskustelu ja kritiikki eivät tarkoita some-feedin kommenttiosiota. 

Työajoista vapaana freelancerina opiskeluiden järjestäminen on minulle tietysti verrattain helppoa verrattuna moneen muuhun. Kukaan ei katsele tehokkuuteni perään niinä kahtena 1,5-tuntisena, jotka vietän viikottain yliopistolla. Selitäpä tällainen järjestely esimiehelle päivätöissä. Silti ihmetyttää, miten vähän aikuiset ihmiset opiskelevat. Missä ovat opiskelevat yrittäjät? Missä ovat luennoilla käyvät osa-aikaeläkeläiset? Missä ovat 60-vuotiaat fuksit? Koska tieto tulee taas muotiin? 

Eipä siinä, viihdyn ihan hyvin nuorempien kanssa. Nuorissa on tiedon- ja elämänjanoa, välillä koomisia mittapuita saavuttavaa hermostunutta intoa, raikkautta ja tuoreutta, viiltävää kielipäätä ja jalat alta vievää itsevarmuutta. He eivät pelkää olla ääneen jotain mieltä. He ovat tulleet yliopistoon koska uskovat muuttavansa maailmaa. Minäkin uskon että he muuttavat maailmaa. 

On tietenkin myös epävarmuutta. Hiusten taakse piiloutuvia jännittäjiä, jotka eivät uskalla katsoa vastatessaan luennoitsijaa silmiin ja tuntuvat pelkäävän muita ihmisiä, varsinkin vastakkaista sukupuolta. Heille tekisi mieli sanoa: “Ei hätiä, elämä kantaa ja maailma ei ole sinua vastaan.” 

Iltaisin he, nuoret, stressaavat essee-deadlineista, syövät halpaa ruokaa, juovat olutta ja kyykkyhyllyjen viiniä, keskustelevat, bailaavat väsymättömästi keskellä viikkoa ja hiipivät yöllä toistensa yksiöihin koska huomenna voi olla jo liian myöhäistä. 

Ja heillä kaikilla on Kånken-reput. Olen miettinyt että minulle sopisi se tummansininen, nahkaremmiversio. Se on hieman opiskelijoiden suosimaa perusversiota kalliimpi, mutta niin on muukin elämäni. 

Lyhyellä matematiikallani annan itseni ymmärtää, että saan pitää ihan hyvää tahtia mikäli aion valmistua yliopistosta ennen kuin ensimmäinen tyttäreni - joka on nyt viidennellä luokalla - valmistuu lukiosta. Suunnittelen mielessäni yhteistä valmistujaismatkaa. Maleksisimme muutaman päivän jossain eurooppalaisessa kaupungissa ja kertoisimme toisillemme mitä olemme oppineet. 

Sen jälkeen voin keskittyä niihin työväenopiston kursseihin. Croquis-harrastukseni kaipaa elvyttämistä. 

PS. Tiedättekö muuten kuka se John Morton oli? Hän oli yksi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista, toisin sanoen modernin USA:n perustajista. Mortonissa virtasi suomalainen veri. Hänen isänsä oli metsäsuomalainen nimeltä Martti Marttinen. Rautalammilta, perkele. 


Take a big fucking break

Viime päivinä Facebook on muistutellut minua vuodentakaisesta vaelluksesta Muotkatunturien erämaassa Inarissa. Olimme siellä vaimoni kanssa viikon ajan viime syys-lokakuun vaihteessa. “Oi, te lähdette ruskaretkelle”, sanoi joku suunnitelmistamme. Korjasin että ruska on itse asiassa jo mennyttä ja että oikeastaan kyseessä ei ole retki. 

Retkellä syödään mustikkapiirakkaa kalliolla ja lähdetään kotiin kun alkaa tihuttaa. Erämaavaelluksella keitetään kuivaruokaa trangiassa ja kuollaan nollakelissä jos teltta ei pidä vettä. Meille ei sattunut sateettomia päiviä. Mutta yövyimmekin Fjällrävenin Abisko Dome 2:ssa. (Fjällu ei muuten sponssaa tätä kirjoitusta, he tekevät vain mainitsemisen arvoisia tuotteita.) 

Kun lähdimme Muotkan Ruoktulta luontoon, emme nähneet 5 päivään yhtään ihmistä. Emme saaneet yhteyttä keneenkään, edes omiin lapsiimme. Olimme erämaassa kahden, erämaan kanssa kahden. 

Ymmärtääkseni erämaa muuttaa ihmistä kerran, jos on muuttaakseen. Minua se muutti ensimmäisellä vaelluksellani 12-vuotiaana. Silloin tuli sellainen tunne, että siellä missä ei ole mitään on kaikki. 

Esimerkiksi auringonnousun jälkeisiä sateenkaaria jotka laskevat kahden takana olevan tunturin väliin kuin maalauksessa. Puroja joista kauhoa kuksalla vettä suuhunsa. Kirkkaita, jääkylmiä järviä joissa kylpeä. Porotokkia, niitä vaanivia petoja. Kevättalvisin lunta enemmän kuin missään koskaan. Rotkoja ja vesiputouksia. Jylhiä, kerroksittain taivaisiin nousevia kivimuodostumia, joiden väliin jää syviä mustia lampia. Silmänkantamattomiin ulottuva karu ja kumpuileva maailma, josta ehtii yhden elämän aikana kulkea vain murto-osan. Kaikki tämä kotimaassa.

Kyse on myös siitä, mitä tällainen ympäristö tekee ihmisen mielelle. Nimittäin se fyysinen, ympäröivä avaruus tulee myös pään sisään. Kaikki liike mielessä rauhoittuu ja samalla aistit terävöityvät. Meditaatiota harjoittaneet saattavat tunnistaa tämän olotilan. Tunturissa aistien terävöityminen on aika konkreettinen kokemus. Tyynessä maisemassa huomaa pienenkin muutoksen, esimerkiksi kahden tunturin päässä liikkuvan eläimen. Dramaattisin muutos tapahtuu ehkä siinä mitä ja miten kuulee. Kun meitä kaikkialla ympäröivä häly ja piippaus hiljenee, on kuin saisi yhden aistin lisää. Kuulin pienen joen yli kilometrin päähän. 

Vaikka kyllä tunturissa saattaa välillä vituttaakin. Jos mikään ei syty, jos autiotupa osoittautuukin hiirten kansoittamaksi puolentoista neliön lahoksi kasaksi lautoja tms. Mutta aika vähän vituttaa kuitenkaan. Enimmäkseen asiat eivät ärsytä. Erämaassa riitely tuntuisi absurdilta. 

Jos saisin vapaasti valita, tekisin yhden pitkän vaelluksen joka vuosi. Nyt se ei aivan ole mahdollista, tulevaisuudessa taas kylläkin. Tunturin jäädessä taakse on hyvä muistaa, että eivät ne kivet sieltä mihinkään häviä. Erämaa on täysin samanlainen vaikka välissä olisi vuosikymmeniä. Kukaan ei ole tuonut paikalle pohjoisafrikkalaisia makuja tarjoilevaa ruokarekkaa tai rakentanut isolla rahalla elämyksellistä boutique-hotellia laakson pohjalle. Lähimmässä asutetussa kylässä Ruoktun Hans Niittyvuopio pelailee edelleen puupöydän ääressä Nappelia ja kertoo lämpimästi ilkkuen tarinoita etelän turisteista. 

Sinun Muotkasi voi olla jotain ihan muuta. Vaikkapa F1-kisa Singaporessa. Toivottavasti pääset sinne mahdollisimman pian. Mutta jos et ole käynyt pohjoisen erämaissa, kokeile niitäkin. Muista vain kerrata karttamerkit ja kompassinkäyttö. Ei ole vaikeaa. Löytyy nopeasti vaikka Googlesta. Ne tihenevät viivat ovat niitä jyrkempiä kohtia. Ja kyllä, myös kivikkoisessa rinteessä voi olla suo, se ei ole vain virheellinen karttamerkintä.

Kun kävelimme viimeistä, pitkää ja hidasta etappia kohti tunturikylässä häämöttävää saunaa, poronkäristystä ja yösijaa, löysimme meiltä ensimmäisenä päivänä maahan pudonneen viinirypäleen. Se oli hyvin säilynyt, pullea ja koskematon. Puolitimme sen. Sen syöminen tuntui kuivamuonaviikon ja kymmenien noustujen kilometrien jälkeen siltä kuin olisi kaatanut kurkkuunsa litroittain rypälemehua.


Suutari, jätä lestisi ja kävele

Olen joskus huvitellut ajatuksella kävellä helsinkiläiseen huippumainostoimistoon ja sanoa että tekisin teille mielelläni graafista suunnittelua, ottaisin valokuvia, kirjoittaisin juttuja ja säveltäisin musiikkia asiakkaillenne. Seuraisin miten luovan johtajan kulmat kurtistuisivat hitaasti stigdoggmaisten, mutta Cutler & Gross -merkkisten silmälasien takana ja kuuntelisin kuinka toimiston luova porina vaimenisi täydeksi, kylmääväksi hiljaisuudeksi. Kuulisin ivallisen röhönaurun toimiston kahvipöydästä vielä Paimion kohdalla Turkuun matkalla olevassa maitojunassani.  

Suutarin lesti -ajattelu elää ja voi hyvin Suomessa. Sen voi halutessaan tarkastaa lukemalla
uutislinkin kommenttikenttää jos joku ajattelematon sattuu lausumaan jotain oman ydinosaamisensa ulkopuolelle jäävästä asiasta. Sen pystyy aistimaan myös työelämässä. Olin kerran mukana projektissa, jossa minua kokeneempi art director joutui työskentelemään kanssani ja noudattamaan aiemmin suunnittelemiani linjoja. Hän oli kertonut asiakkaalle käyneensä nettisivuillani ja huomanneensa että “se on joku valokuvaaja”. Projekti kariutui muista syistä, joten en valitettavasti päässyt näkemään miten rennon luovissa tunnelmissa yhteistyömme olisi edennyt. 

Tämä kaikki on ymmärrettävää. Suomessa rakastetaan oman alansa huippuja. Tämä on huippuosaajien maa. Suomeen mahtuu kerrallaan yksi lastenpsykiatri, yksi vuorikiipeilijä ja yksi vaatesuunnittelija. Luova ala palkitsee keskenään Vuoden Huippuja. Muistan kokeneeni jonkinlaista ahdistusta asiasta opiskellessani graafista suunnittelua 15 vuotta sitten. Helsinki oli täynnä ikäisiäni huippuja. He olivat silmissäni aina vuoden minua edellä typografiassa, Freehandin käytössä ja värienhallinnassa. Kun minä skannailin hataria sketchejäni koululta ostamalleni vanhalle hiivanväriselle Mac-pöytäkoneelle, he olivat jo viimeistelleet 10 parempaa värikkäillä iMaceillaan ja painattaneet ne paksulle mattakartongille yökerho Kerman flyereiksi. Minulla on niitä flyereitä kellarissa laatikollinen.  

On hirvittävän vaikea myydä ajatusta siitä, että tekee vähän kaikenlaista. Etenkin alihankkijana. Suoraan asiakkaille se on joskus hieman helpompaa. On toki olemassa ennakkoluulottomia tilaajia, kuten eräs menestyksekästä uraa mainonnan parissa tekevä tuttuni, joka jo vuosia sitten ehdotti sisällöntuottajapulasta kärsivälle kansainväliselle yritykselleen minua erään vuosikertomuksen tekstien tekijäksi, koska piti Facebook-päivityksistäni. Tämä kertoo tietysti enemmän hänen epäkonventionaalisesta tavasta tehdä bisnestä kuin minun FB-kirjoituksistani. Kieltäydyin kunniasta, koska en kokenut olevani riittävän ammattitaitoinen hommaan.  

Omassa työfilosofiassani en ole kurotellut kohti jonkin kapean osaamisalan kirkasta huippua, vaan etsinyt vahvuuksiani laveammin. Voi olla että olisin parempi logosuunnittelija, jos olisin pysynyt tiukemmin gridillä ja ruudun äärellä. Voi olla että potrettini olisivat vakuuttavampia jos unohtaisin kaiken muun. Tai sitten voi olla että olisin leipiintynyt ja väsynyt työhöni ja takertunut selviytyäkseni vanhentuviin maneereihin, joilla voitettiin kilpailu joskus 2008 ja joista en enää osaisi luopua. 

Leonard Cohen, joka kirjoitti, sävelsi sekä piirsi ja maalasi, puhui joskus siitä miten hänen mielestään on luonnollista että niin monet ihmiset tekevät noita kaikkia asioita. Eivät sanat, kuvat ja sävelet niin kaukana toisistaan ole. Niin ajattelen itsekin. Siinä mielessä on outoa, miten tiukasti ns. luovien alojen työkulttuurimme erottelee näiden asioiden tekijät. En jaksa uskoa että kyse olisi absoluuttisesta talentista, jota meillä joko on tai ei ole. Kyse on siitä, annetaanko meidän hyödyntää erilaisia lahjojamme. 

Lapseni pitävät minua ensisijaisesti valokuvaajana. Se on toki näkyvä osa työstäni: pöydillä lojuu kameroita ja linssejä ja isi lähtee useimmiten kuvaamaan kun poistuu kotoa. Vanhemmat tuttuni ensisijaisesti graafikkona. Naapurini pitävät minua varmaankin miehenä, joka hengaa paljon kotona ja soittaa usein kitaraa. Ammatillinen identiteettini löytynee jostain näiden asioiden risteyksestä. 

Olen muuten melko hyvä kitaristi. Tiedän tosin muutaman paremmankin. 

(PS. Olen tehnyt kaikkea ensimmäisessä kappaleessa mainittua, isoille ja pienille asiakkaille. Et ole ehkä törmännyt niihin töihin Vuoden Huipuissa, mutta asiakas on kyllä tykännyt kovasti.) 

(PPS. Tässä alla olevat kirjoitukset ovat poikkeamia lestistä tekstinteon suuntaan. Niistä löytyy sekä tunnelmointia että asiaa.)


Yössä Kuusamoon

(Luovan kirjoittamisen verkkolehti Ote, 26.4.2016, proosa. Teksti: Jaska Poikonen) 

Ajan jossain Kuusamoon vievällä tiellä enkä ole nähnyt autoa tai ihmistä yli tuntiin. Tiestä näen sulkuviivat ja sen, ettei sitä pidetä kunnossa. Joko ei ole varaa, tai sitten se on roudan takia mahdotonta. Maisemasta erotan pohjoista kohti asteittain pienenevät puut ja lumihiutaleet, jotka kaartavat poispäin juuri ennen kuin iskeytyvät tuulilasiin. Eivät ne aivan ehdi, mutta yritys on hyvä. 

Takapenkille en näe, mutta tiedän näkemättäkin mitä siellä on. Jos nyt törmäisimme porotokkaan 105 kilometrin tuntivauhdilla, tielle lentäisi tuulilasin läpi suuri pahvilaatikollinen eväitä – avaamaton maissilastupussi, banaaniterttu, leipiä ja savulohipizzaa, siideriä lasipulloissa ja australialainen kuohuviini, suklaata, kallis appelsiinimehu. Mikäli turvatyynyt pelastaisivat meidät, elämämme päättäisi niskaamme sinkoutuvat painavat laskettelusukset, tänä talvena ostetut ja vain vähän käytetyt. Joku pääsisi niillä vielä rinteeseen. 

Viisi tuntia sitten Ari Rovaniemeltä soitti kännissä ja itkuisena radioon. Kenellekään ei tuntunut selviävän mitä hän itki. Ehkä tuttavansa kuollutta poikaa, ehkä omaa voimattomuuttaan vodkapullon tai liian suuren maailmankaikkeuden äärellä. Ryyppäämisen ryydyttämällä, natisevalla äänellään hän sai soperrettua ulos musiikkitoiveen, joka ymmärrettiin ja toteutettiin. Se oli Lara Fabianin Adagio, kerrostalon kokoinen belgialainen iskelmä. 

Oli jo yö, kun saavuimme Suomen köyhimpään kuntaan. Tyhjiä katuja ja siellä täällä valaistuja kylttejä: Säästöpankki, Mielenterveyden tuki. Näimme kolme iloisessa nousuhumalassa olevaa poikaa ja pysähdyimme kysymään lähintä auki olevaa vessaa. “Mikkään ei oo auki ku Apsikin lopetti.” Sanoin pitäväni siitä, että pojilla oli kaikesta huolimatta noin hauskaa. Totesimme yhdessä, että vessa on koko se loputon alue, joka jää noiden kiinni olevien huoltoasemien ulkopuolelle. 

Kun Pink Floydin Echoes loppuu, huomaan Paulan heränneen. Hänellä on kädessään puhelin, jolla hän näyttää kuvaavan, välillä tietä ja välillä minua. Yllätyksekseni hän alkaa selostaa puhelimeen sijaintiamme ja matkamme tarkoitusta englanniksi. Mistä Paula on tuollaisen keksinyt? “Montako seuraajaa”, kysyn hiljaa ja kiinnostuneena. 

Kun Paula puhuu sujuvaa amerikanenglantiaan, ajattelen Minnesotaa. Friteerattua juustotikkua, jonka sisällä ei ollutkaan nakkia vaan lisää juustoa. Duluthin jyrkkiä mäkiä. Kuumaa kesäpäivää, jona kalastimme kilpaa järvellä samassa veneessä olutta kittaavan, paidattoman ja isovatsaisen sioux-miehen kanssa. Edesmennyttä Keniä, joka taisteli Korean sodassa, omisti ilmatyynyaluksen ja jonka lammella asui majavia. 

”It’s been almost two hours without a single car.” 

Etelä-Suomessa ei ole koskaan näin pimeää. Kuvittelen elämän sinne, minne en näe. Petolintuja ja pieniä nisäkkäitä. Karhut nousevat näihin aikoihin. On siellä seassa ihmisiäkin. “Pohjoinen elämäntyyli” julistaa laskulehti sloganissaan ja tarkoittaa kuitenkin eteläistä elämäntyyliä. Siihen kuuluvat vapaa-ajan viettäminen siellä missä on paras hanki, GoPro-kamerat ja värikkäät Gore Tex -vaatteet, after-ski, proteiinipatukat Haglöfsin repun sivutaskussa. Täydellinen, naurettava vapaus. 

Pohjoinen elämäntyyli on polttopuiden tekoa, erotusaidan aukkojen paikkaamista, työn tekemistä selkä väärällään. Paikallaan oloa, paitsi silloin kun pitää matkustaa lääkäriin. 

Erotan kaukaa vastaantulevan auton valot. Tie on suora, kuin ja mitä todennäköisimmin viivottimella karttaan ja maisemaan vedetty; etäisyyttä on mahdoton arvioida. Pian saavumme kaupunkiin, jonka arkkitehtonisten piirteiden synkkyys valkenee meille vasta aamun mukana, kun ensin olemme nukkuneet joitain tunteja. Toisaalta emme tiedä vielä, miltä tunturin käppyräiset, tykkylumen peittämät puut näyttävät Lounais-Suomen loskaisten viikkojen jälkeen, tai miltä tuntuu löytää metsärinteiltä kohtia, joihin uusi lumi on satanut ja joista kukaan ei ole vielä laskenut. Tarkastelen lähestyvää ajoneuvoa. Se on pakettiauto. Ford, Fiat tai joku muu. Autot ovat nykyään saman muotoisia. Tai sitten kyse on minusta. Neljävuotiaana erotin ne kaikki. 

Kellon minuuttilukema vaihtuu juuri ennen kuin pakettiauto syöksyy ohitsemme. Kaksi tuntia, kymmenen minuuttia.


Kuljetusyrittäjyys on enemmän kuin työtä

(Metsän henki 2/17, Metsästä tehtaalle. Teksti ja kuvat: Jaska Poikonen)

Kati Huhtala johtaa perheyritystä tulevaisuuteen katsoen ja JVG mielessä.

UPM:n Seikun saha
on Kati Huhtalalle tuttu paikka. Aivan Porin keskustan tuntumassa, Kokemäenjoen
rannalla sijaitseva sahalaitos on päivittäinen ajokohde Huhtalan hakeautolle.

Kati on kuljetusyrittäjä
toisessa polvessa.

“Kaikille ei
yrittäjän elämä sovi – aivan kuten toisille ei sovi perinteinen päivätyö.
Yrittäjyys on elämäntapa, johon kasvetaan. Usein pienestä pitäen.”

Kati Huhtalan
vanhemmat perustivat Kuljetusliike Kalevi Huhtalan vuonna 1982. Katin ollessa
pieni isä oli paljon tien päällä ja äiti hoiti iltaisin yrityksen paperiasioita
kotoa käsin.

“Opin sellaisen
työn tekemisen mallin, että töitä tehdään silloin kun niitä on, ei silloin kun
kello tai kalenteri niin sanoo.”

Isä Kalevi
Huhtala on ollut ennakkoluulottomasti kehittämässä uusia toimintamalleja, kuten
suuren hyötykuorman eli HCT-kuljetusautojen käyttöönottoa. Huhtalan 34-metrinen
hakeyhdistelmärekka on suunniteltu yhdessä UPM:n kanssa.

“On hienoa olla
mukana kehityksen etulinjassa. Haluan ajatella että joku tuolla kylillä vuosien
päästä muistelee, että sillä Huhtalalla taisi olla HCT-lupa ensimmäisenä
Suomessa. UPM on ollut tosi aktiivisesti mukana näissä uudistuksissa”, Kati
sanoo.

HCT-autoista on
tullut kuljettajilta positiivista palautetta. Kuljettajien mukaan entistä
kookkaammat autot ovat jopa vakaampia ajettavia kuin aikaisemmat
yhdistelmärekat.

“Enemmän on niin
että HCT:n rattiin on meillä tunkua”, kertoo itsekin koeajoihin osallistunut
Kati.

HCT-autoissa
tiehen kohdistuvat rasitukset ovat suhteessa pienempiä ja suurten
kuljetusmäärien ansiosta liikennemäärät vähenevät. Samalla pienenevät myös
päästöt.

HCT-kokeiluissa
kartoitetaan toimintatapoja, joita tullaan ottamaan käyttöön kuljetusalalla
laajalti jo lähitulevaisuudessa.”

Huhtalan
yhdistelmäauto kuljettaa sahahaketta Porista Rauman paperitehtaalle, jossa sitä
käytetään valmistusprosessin ja energiantuotannon raaka-aineena.

“Hakerekka ei näy
metsänomistajalle. Haluamme varmistaa että logistiikka metsästä tehtaalle sujuu
yhtä hyvin prosessin tässä päässä kuin korjuupaikoillakin.”

Haastattelun
aikana yli 200 kuutiota vetävä, kevätauringossa kiiltelevä hakerekka onkin
täyttynyt jo mukavasti. Matka Porista Raumalle voi alkaa.


Vinkkilista: Kati
Huhtalan vinkit aloittavalle kuljetusyrittäjällä.

  • 1. Tunne
    itsesi, tunne toimialasi. “On oltava rehellinen itselleen, tiedettävä mitä
    haluaa ja tunnettava vahvuutensa. Kuten JVG laulaa: Sitä saat mitä
    tilaat.”
  • 2. Muista,
    että ongelmiin on aina useita ratkaisuja. “Aina on vaihtoehto, sitä ei saa
    unohtaa. Ei saa lannistua ongelman edessä. On ajateltava
    ratkaisukeskeisesti.”
  • Älä unohda verkkopaitaa. Siis mitä? “Hermot ovat
    toisinaan kuin verkkopaita. Sellaisen
    omistaminen ei ainakaan haittaa.”     

Metsätyö on muutakin kuin puunkaatoa

(Metsän henki 1/17, Metsästä
tehtaalle. Teksti ja kuvat: Jaska Poikonen)

Tomi Yli-Anttilalle UPM:n
tilauksen vastuullinen hoitaminen korjuusta kuljetukseen on kunnia-asia.

Satakuntalaisessa metsässä on kaunis talvipäivä ja lumi
pehmentää kulkua. Sää on mitä parhain metsätöille.

“Routaiseen maahan tulee töistä vain vähän painaumia eikä
pakkastakaan ole niin paljon, että puu katkoisi kaatuessaan muiden puiden
oksistoa”, kertoo Tomi Yli-Anttila, jonka yritys on tehnyt UPM:n kanssa
tiivistä yhteistyötä jo lähes vuosikymmenen ajan.

Ammattitaitoa ja kokemusta vaaditaan yhä enemmän myös
metsätyökoneiden kuljettajilta, joiden on tunnettava metsätyyppien
erityispiirteet.

“Jos korjuuohjeista pitää poiketa, ratkaistaan jokainen
tilanne harkitusti ja tarvittaessa yhteistyössä UPM:n kanssa. Mitään ei tehdä
metsässä fiilispohjalta.”

Metsän hyvinvoinnista huolehditaan muun muassa jättämällä
kasvupaikkatyyppien tarpeiden mukaisesti korjuupaikoille säästöpuuta tai
siemenpuuta.

“Ulospäin näkyvät usein vain kaadetut puut. Mutta kyllä
täällä paljon muutakin tehdään. Metsän on pystyttävä uudistumaan ja voitava
hyvin myös korjuutöiden jälkeen.”

Yli-Anttila puhuu vastuusta osana ammattiylpeyttä. Yrittäjä
tuntee vastuunsa niin metsänomistajan kuin tilaajankin suuntaan.

“Meidän täytyy kerätä se määrä puuta, josta on sovittu – ei
myöskään liikaa. Laadunvalvonnan täytyy pelata niin, että esimerkiksi
raakkitukkia ei päädy kuormaan kolmea prosenttia enempää.  Metsänomistajan toiveita kuunnellaan ja työ
tehdään tiukasti metsälaki ja sertifikaatit huomioiden”, sanoo Yli-Anttila.

Yli-Anttilan yritys kuuluu niihin UPM:n kumppaniyrityksiin,
jotka tarjoavat metsätöiden lisäksi myös kuljetuspalvelun. Tieverkon tuntemus
ja mahdollisten tievaurioiden jälkikunnostustyöt ovat vastuullisen logistiikan
lähtökohtia. Lähipuuta kulkee etenkin Seikun sahalle sekä Rauman
paperitehtaalle.

“Periaatteenamme on ollut se, että tie on meidän kuljetusten
jälkeen paremmassa kunnossa kuin niitä ennen.”

Vastuullisuudesta UPM on Yli-Anttilan yrityksen myös
palkinnut. Vuoden 2016 Laatupalkinto käytetään henkilökunnan kouluttamiseen.

“Mikäs sen parempi tapa pitää yllä työn korkeaa laatua. Kyllä
tällainen palkinto minun mieltäni kovasti lämmittää.”


Vinkkilista: Tomi Yli-Anttilan vinkit vastuulliselle
yrittäjälle.

  • 1. Huomioi metsätyypit. “Kasvualustat ovat
    erilaisia ja se on otettava korjuutöissä huomioon. Uudistumisvelvoitteen on
    toteuduttava.”
  • 2. Työskentele turvallisesti. “Kaiken A ja O. Aihe
    on VPK-menneisyyteni myötä sydäntä lähellä ja kuulun itsekin UPM:n
    turvatiimiin.”
  • 3. Älä kuormita teitä liikaa. “Etenkin
    sivutieverkostojen kanssa oltava tarkkana. Kun 76 000 -kiloinen kuorma-auto
    ajaa pikku-Valmetille rakennettua tietä, on vaurioriski suuri.”
1
Using Format