Suutari, jätä lestisi ja kävele

Olen joskus huvitellut ajatuksella kävellä helsinkiläiseen huippumainostoimistoon ja sanoa että tekisin teille mielelläni graafista suunnittelua, ottaisin valokuvia, kirjoittaisin juttuja ja säveltäisin musiikkia asiakkaillenne. Seuraisin miten luovan johtajan kulmat kurtistuisivat hitaasti stigdoggmaisten, mutta Cutler & Gross -merkkisten silmälasien takana ja kuuntelisin kuinka toimiston luova porina vaimenisi täydeksi, kylmääväksi hiljaisuudeksi. Kuulisin ivallisen röhönaurun toimiston kahvipöydästä vielä Paimion kohdalla Turkuun matkalla olevassa maitojunassani.  

Suutarin lesti -ajattelu elää ja voi hyvin Suomessa. Sen voi halutessaan tarkastaa lukemalla
uutislinkin kommenttikenttää jos joku ajattelematon sattuu lausumaan jotain oman ydinosaamisensa ulkopuolelle jäävästä asiasta. Sen pystyy aistimaan myös työelämässä. Olin kerran mukana projektissa, jossa minua kokeneempi art director joutui työskentelemään kanssani ja noudattamaan aiemmin suunnittelemiani linjoja. Hän oli kertonut asiakkaalle käyneensä nettisivuillani ja huomanneensa että “se on joku valokuvaaja”. Projekti kariutui muista syistä, joten en valitettavasti päässyt näkemään miten rennon luovissa tunnelmissa yhteistyömme olisi edennyt. 

Tämä kaikki on ymmärrettävää. Suomessa rakastetaan oman alansa huippuja. Tämä on huippuosaajien maa. Suomeen mahtuu kerrallaan yksi lastenpsykiatri, yksi vuorikiipeilijä ja yksi vaatesuunnittelija. Luova ala palkitsee keskenään Vuoden Huippuja. Muistan kokeneeni jonkinlaista ahdistusta asiasta opiskellessani graafista suunnittelua 15 vuotta sitten. Helsinki oli täynnä ikäisiäni huippuja. He olivat silmissäni aina vuoden minua edellä typografiassa, Freehandin käytössä ja värienhallinnassa. Kun minä skannailin hataria sketchejäni koululta ostamalleni vanhalle hiivanväriselle Mac-pöytäkoneelle, he olivat jo viimeistelleet 10 parempaa värikkäillä iMaceillaan ja painattaneet ne paksulle mattakartongille yökerho Kerman flyereiksi. Minulla on niitä flyereitä kellarissa laatikollinen.  

On hirvittävän vaikea myydä ajatusta siitä, että tekee vähän kaikenlaista. Etenkin alihankkijana. Suoraan asiakkaille se on joskus hieman helpompaa. On toki olemassa ennakkoluulottomia tilaajia, kuten eräs menestyksekästä uraa mainonnan parissa tekevä tuttuni, joka jo vuosia sitten ehdotti sisällöntuottajapulasta kärsivälle kansainväliselle yritykselleen minua erään vuosikertomuksen tekstien tekijäksi, koska piti Facebook-päivityksistäni. Tämä kertoo tietysti enemmän hänen epäkonventionaalisesta tavasta tehdä bisnestä kuin minun FB-kirjoituksistani. Kieltäydyin kunniasta, koska en kokenut olevani riittävän ammattitaitoinen hommaan.  

Omassa työfilosofiassani en ole kurotellut kohti jonkin kapean osaamisalan kirkasta huippua, vaan etsinyt vahvuuksiani laveammin. Voi olla että olisin parempi logosuunnittelija, jos olisin pysynyt tiukemmin gridillä ja ruudun äärellä. Voi olla että potrettini olisivat vakuuttavampia jos unohtaisin kaiken muun. Tai sitten voi olla että olisin leipiintynyt ja väsynyt työhöni ja takertunut selviytyäkseni vanhentuviin maneereihin, joilla voitettiin kilpailu joskus 2008 ja joista en enää osaisi luopua. 

Leonard Cohen, joka kirjoitti, sävelsi sekä piirsi ja maalasi, puhui joskus siitä miten hänen mielestään on luonnollista että niin monet ihmiset tekevät noita kaikkia asioita. Eivät sanat, kuvat ja sävelet niin kaukana toisistaan ole. Niin ajattelen itsekin. Siinä mielessä on outoa, miten tiukasti ns. luovien alojen työkulttuurimme erottelee näiden asioiden tekijät. En jaksa uskoa että kyse olisi absoluuttisesta talentista, jota meillä joko on tai ei ole. Kyse on siitä, annetaanko meidän hyödyntää erilaisia lahjojamme. 

Lapseni pitävät minua ensisijaisesti valokuvaajana. Se on toki näkyvä osa työstäni: pöydillä lojuu kameroita ja linssejä ja isi lähtee useimmiten kuvaamaan kun poistuu kotoa. Vanhemmat tuttuni ensisijaisesti graafikkona. Naapurini pitävät minua varmaankin miehenä, joka hengaa paljon kotona ja soittaa usein kitaraa. Ammatillinen identiteettini löytynee jostain näiden asioiden risteyksestä. 

Olen muuten melko hyvä kitaristi. Tiedän tosin muutaman paremmankin. 

(PS. Olen tehnyt kaikkea ensimmäisessä kappaleessa mainittua, isoille ja pienille asiakkaille. Et ole ehkä törmännyt niihin töihin Vuoden Huipuissa, mutta asiakas on kyllä tykännyt kovasti.) 

(PPS. Tässä alla olevat kirjoitukset ovat poikkeamia lestistä tekstinteon suuntaan. Niistä löytyy sekä tunnelmointia että asiaa.)

Using Format