Take a big fucking break

Viime päivinä Facebook on muistutellut minua vuodentakaisesta vaelluksesta Muotkatunturien erämaassa Inarissa. Olimme siellä vaimoni kanssa viikon ajan viime syys-lokakuun vaihteessa. “Oi, te lähdette ruskaretkelle”, sanoi joku suunnitelmistamme. Korjasin että ruska on itse asiassa jo mennyttä ja että oikeastaan kyseessä ei ole retki. 

Retkellä syödään mustikkapiirakkaa kalliolla ja lähdetään kotiin kun alkaa tihuttaa. Erämaavaelluksella keitetään kuivaruokaa trangiassa ja kuollaan nollakelissä jos teltta ei pidä vettä. Meille ei sattunut sateettomia päiviä. Mutta yövyimmekin Fjällrävenin Abisko Dome 2:ssa. (Fjällu ei muuten sponssaa tätä kirjoitusta, he tekevät vain mainitsemisen arvoisia tuotteita.) 

Kun lähdimme Muotkan Ruoktulta luontoon, emme nähneet 5 päivään yhtään ihmistä. Emme saaneet yhteyttä keneenkään, edes omiin lapsiimme. Olimme erämaassa kahden, erämaan kanssa kahden. 

Ymmärtääkseni erämaa muuttaa ihmistä kerran, jos on muuttaakseen. Minua se muutti ensimmäisellä vaelluksellani 12-vuotiaana. Silloin tuli sellainen tunne, että siellä missä ei ole mitään on kaikki. 

Esimerkiksi auringonnousun jälkeisiä sateenkaaria jotka laskevat kahden takana olevan tunturin väliin kuin maalauksessa. Puroja joista kauhoa kuksalla vettä suuhunsa. Kirkkaita, jääkylmiä järviä joissa kylpeä. Porotokkia, niitä vaanivia petoja. Kevättalvisin lunta enemmän kuin missään koskaan. Rotkoja ja vesiputouksia. Jylhiä, kerroksittain taivaisiin nousevia kivimuodostumia, joiden väliin jää syviä mustia lampia. Silmänkantamattomiin ulottuva karu ja kumpuileva maailma, josta ehtii yhden elämän aikana kulkea vain murto-osan. Kaikki tämä kotimaassa.

Kyse on myös siitä, mitä tällainen ympäristö tekee ihmisen mielelle. Nimittäin se fyysinen, ympäröivä avaruus tulee myös pään sisään. Kaikki liike mielessä rauhoittuu ja samalla aistit terävöityvät. Meditaatiota harjoittaneet saattavat tunnistaa tämän olotilan. Tunturissa aistien terävöityminen on aika konkreettinen kokemus. Tyynessä maisemassa huomaa pienenkin muutoksen, esimerkiksi kahden tunturin päässä liikkuvan eläimen. Dramaattisin muutos tapahtuu ehkä siinä mitä ja miten kuulee. Kun meitä kaikkialla ympäröivä häly ja piippaus hiljenee, on kuin saisi yhden aistin lisää. Kuulin pienen joen yli kilometrin päähän. 

Vaikka kyllä tunturissa saattaa välillä vituttaakin. Jos mikään ei syty, jos autiotupa osoittautuukin hiirten kansoittamaksi puolentoista neliön lahoksi kasaksi lautoja tms. Mutta aika vähän vituttaa kuitenkaan. Enimmäkseen asiat eivät ärsytä. Erämaassa riitely tuntuisi absurdilta. 

Jos saisin vapaasti valita, tekisin yhden pitkän vaelluksen joka vuosi. Nyt se ei aivan ole mahdollista, tulevaisuudessa taas kylläkin. Tunturin jäädessä taakse on hyvä muistaa, että eivät ne kivet sieltä mihinkään häviä. Erämaa on täysin samanlainen vaikka välissä olisi vuosikymmeniä. Kukaan ei ole tuonut paikalle pohjoisafrikkalaisia makuja tarjoilevaa ruokarekkaa tai rakentanut isolla rahalla elämyksellistä boutique-hotellia laakson pohjalle. Lähimmässä asutetussa kylässä Ruoktun Hans Niittyvuopio pelailee edelleen puupöydän ääressä Nappelia ja kertoo lämpimästi ilkkuen tarinoita etelän turisteista. 

Sinun Muotkasi voi olla jotain ihan muuta. Vaikkapa F1-kisa Singaporessa. Toivottavasti pääset sinne mahdollisimman pian. Mutta jos et ole käynyt pohjoisen erämaissa, kokeile niitäkin. Muista vain kerrata karttamerkit ja kompassinkäyttö. Ei ole vaikeaa. Löytyy nopeasti vaikka Googlesta. Ne tihenevät viivat ovat niitä jyrkempiä kohtia. Ja kyllä, myös kivikkoisessa rinteessä voi olla suo, se ei ole vain virheellinen karttamerkintä.

Kun kävelimme viimeistä, pitkää ja hidasta etappia kohti tunturikylässä häämöttävää saunaa, poronkäristystä ja yösijaa, löysimme meiltä ensimmäisenä päivänä maahan pudonneen viinirypäleen. Se oli hyvin säilynyt, pullea ja koskematon. Puolitimme sen. Sen syöminen tuntui kuivamuonaviikon ja kymmenien noustujen kilometrien jälkeen siltä kuin olisi kaatanut kurkkuunsa litroittain rypälemehua.

Using Format