Tulin juuri kiehtovalta, Alcatrazin saaren valloitusta ja Amerikan alkuperäiskansojen protestiliikettä käsittelevältä luennolta, kymmenen minuutin kävelymatkan päästä kotioveltani. Luento kuului Social Movements and Culture during the 20th Century -kurssiin, jota suoritan osana laajaa sivuainettani, North American Studiesia. Se on kokonaan englanninkielinen opintokokonaisuus, jota opetetaan Turun yliopiston John Morton Center for North American Studiesissa. 

Tiesittekö, että Turun yliopistossa on tällainen aine, tai tällainen keskus? Minä en tiennyt ennen kuin hakeuduin Turun yliopistoon opiskelemaan, toisin sanoen viime vuonna. 35-vuotiaana, silloin kolmen ja nykyisin neljän lapsen isänä sekä päätoimisena yrittäjänä (en ole vähentänyt töitäni opiskelun takia) hetki opintojen aloitukseen ei ollut tyypillinen, mutta se oli ihan yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin hetki elämän varrella. 

Pääaineeni on musiikkitiede. Se on musiikin tutkimusta, jota opetetaan pääaineena neljässä suomalaisessa yliopistossa hieman erilaisin painotuksin. Turussa musiikkitieteen opintoja tarjoavat kaupungin molemmat yliopistot. Musiikkitieteessä tutkimuskohteeksi käy yhtä lailla Bachin oratoriot kuin Tuuttimörön flow. Kunnianhimoinen musiikkitieteilijä voi vaikkapa etsiä yhtäläisyyksiä näiden asioiden väliltä. Opiskelijoita yhdistää vakava harrastuneisuus musiikin parissa – ei kuitenkaan välttämättä soittamisen. Viime kevään kurssikohokohtiani olivat niin ikään englanninkieliset studiotekniikan ja tuottamisen historiaa käsittelevä Cultural Study of Music Production sekä hiphopin yhteiskunnallisia suhteita Yhdysvalloissa luotaava The Politics of Hip Hop. 

Minulle, aikuisopiskelijalle keski-ikäisyyden kynnyksellä, yliopisto näyttäytyy hämmästyttävänä tiedon aarreaittana. Olen jo saavuttanut sen iän, jossa edellisistä opinnoista on niin pitkä aika että jokasyksyinen työväenopiston katalogin selaaminenkin tuntuu jännittävältä mahdollisuudelta. Kun yhtäkkiä edessäni on kurssitarjotin täynnä ihmeitä – tähtitieteestä heavy metalin historiaan – ymmärtää yliopistolaitoksen hienouden aivan eri tavalla kuin parikymppisenä. 

36-vuotiaana on ehtinyt jo unohtaa, että on olemassa kokonaan toinen tiedon maailma kuin internet. On olemassa tutkimuskirjallisuuden ja artikkelien maailma. Ja ennen kaikkea: on olemassa maailma, jossa tieto siirtyy ihmiseltä toiselle. Kuten se on aina siirtynyt. 

On olemassa maailma, jossa keskustelu ja kritiikki eivät tarkoita some-feedin kommenttiosiota. 

Työajoista vapaana freelancerina opiskeluiden järjestäminen on minulle tietysti verrattain helppoa verrattuna moneen muuhun. Kukaan ei katsele tehokkuuteni perään niinä kahtena 1,5-tuntisena, jotka vietän viikottain yliopistolla. Selitäpä tällainen järjestely esimiehelle päivätöissä. Silti ihmetyttää, miten vähän aikuiset ihmiset opiskelevat. Missä ovat opiskelevat yrittäjät? Missä ovat luennoilla käyvät osa-aikaeläkeläiset? Missä ovat 60-vuotiaat fuksit? Koska tieto tulee taas muotiin? 

Eipä siinä, viihdyn ihan hyvin nuorempien kanssa. Nuorissa on tiedon- ja elämänjanoa, välillä koomisia mittapuita saavuttavaa hermostunutta intoa, raikkautta ja tuoreutta, viiltävää kielipäätä ja jalat alta vievää itsevarmuutta. He eivät pelkää olla ääneen jotain mieltä. He ovat tulleet yliopistoon koska uskovat muuttavansa maailmaa. Minäkin uskon että he muuttavat maailmaa. 

On tietenkin myös epävarmuutta. Hiusten taakse piiloutuvia jännittäjiä, jotka eivät uskalla katsoa vastatessaan luennoitsijaa silmiin ja tuntuvat pelkäävän muita ihmisiä, varsinkin vastakkaista sukupuolta. Heille tekisi mieli sanoa: “Ei hätiä, elämä kantaa ja maailma ei ole sinua vastaan.” 

Iltaisin he, nuoret, stressaavat essee-deadlineista, syövät halpaa ruokaa, juovat olutta ja kyykkyhyllyjen viiniä, keskustelevat, bailaavat väsymättömästi keskellä viikkoa ja hiipivät yöllä toistensa yksiöihin koska huomenna voi olla jo liian myöhäistä. 

Ja heillä kaikilla on Kånken-reput. Olen miettinyt että minulle sopisi se tummansininen, nahkaremmiversio. Se on hieman opiskelijoiden suosimaa perusversiota kalliimpi, mutta niin on muukin elämäni. 

Lyhyellä matematiikallani annan itseni ymmärtää, että saan pitää ihan hyvää tahtia mikäli aion valmistua yliopistosta ennen kuin ensimmäinen tyttäreni - joka on nyt viidennellä luokalla - valmistuu lukiosta. Suunnittelen mielessäni yhteistä valmistujaismatkaa. Maleksisimme muutaman päivän jossain eurooppalaisessa kaupungissa ja kertoisimme toisillemme mitä olemme oppineet. 

Sen jälkeen voin keskittyä niihin työväenopiston kursseihin. Croquis-harrastukseni kaipaa elvyttämistä. 

PS. Tiedättekö muuten kuka se John Morton oli? Hän oli yksi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista, toisin sanoen modernin USA:n perustajista. Mortonissa virtasi suomalainen veri. Hänen isänsä oli metsäsuomalainen nimeltä Martti Marttinen. Rautalammilta, perkele.