(Luovan kirjoittamisen verkkolehti Ote, 26.4.2016, proosa. Teksti: Jaska Poikonen) 

Ajan jossain Kuusamoon vievällä tiellä enkä ole nähnyt autoa tai ihmistä yli tuntiin. Tiestä näen sulkuviivat ja sen, ettei sitä pidetä kunnossa. Joko ei ole varaa, tai sitten se on roudan takia mahdotonta. Maisemasta erotan pohjoista kohti asteittain pienenevät puut ja lumihiutaleet, jotka kaartavat poispäin juuri ennen kuin iskeytyvät tuulilasiin. Eivät ne aivan ehdi, mutta yritys on hyvä. 

Takapenkille en näe, mutta tiedän näkemättäkin mitä siellä on. Jos nyt törmäisimme porotokkaan 105 kilometrin tuntivauhdilla, tielle lentäisi tuulilasin läpi suuri pahvilaatikollinen eväitä – avaamaton maissilastupussi, banaaniterttu, leipiä ja savulohipizzaa, siideriä lasipulloissa ja australialainen kuohuviini, suklaata, kallis appelsiinimehu. Mikäli turvatyynyt pelastaisivat meidät, elämämme päättäisi niskaamme sinkoutuvat painavat laskettelusukset, tänä talvena ostetut ja vain vähän käytetyt. Joku pääsisi niillä vielä rinteeseen. 

Viisi tuntia sitten Ari Rovaniemeltä soitti kännissä ja itkuisena radioon. Kenellekään ei tuntunut selviävän mitä hän itki. Ehkä tuttavansa kuollutta poikaa, ehkä omaa voimattomuuttaan vodkapullon tai liian suuren maailmankaikkeuden äärellä. Ryyppäämisen ryydyttämällä, natisevalla äänellään hän sai soperrettua ulos musiikkitoiveen, joka ymmärrettiin ja toteutettiin. Se oli Lara Fabianin Adagio, kerrostalon kokoinen belgialainen iskelmä. 

Oli jo yö, kun saavuimme Suomen köyhimpään kuntaan. Tyhjiä katuja ja siellä täällä valaistuja kylttejä: Säästöpankki, Mielenterveyden tuki. Näimme kolme iloisessa nousuhumalassa olevaa poikaa ja pysähdyimme kysymään lähintä auki olevaa vessaa. “Mikkään ei oo auki ku Apsikin lopetti.” Sanoin pitäväni siitä, että pojilla oli kaikesta huolimatta noin hauskaa. Totesimme yhdessä, että vessa on koko se loputon alue, joka jää noiden kiinni olevien huoltoasemien ulkopuolelle. 

Kun Pink Floydin Echoes loppuu, huomaan Paulan heränneen. Hänellä on kädessään puhelin, jolla hän näyttää kuvaavan, välillä tietä ja välillä minua. Yllätyksekseni hän alkaa selostaa puhelimeen sijaintiamme ja matkamme tarkoitusta englanniksi. Mistä Paula on tuollaisen keksinyt? “Montako seuraajaa”, kysyn hiljaa ja kiinnostuneena. 

Kun Paula puhuu sujuvaa amerikanenglantiaan, ajattelen Minnesotaa. Friteerattua juustotikkua, jonka sisällä ei ollutkaan nakkia vaan lisää juustoa. Duluthin jyrkkiä mäkiä. Kuumaa kesäpäivää, jona kalastimme kilpaa järvellä samassa veneessä olutta kittaavan, paidattoman ja isovatsaisen sioux-miehen kanssa. Edesmennyttä Keniä, joka taisteli Korean sodassa, omisti ilmatyynyaluksen ja jonka lammella asui majavia. 

”It’s been almost two hours without a single car.” 

Etelä-Suomessa ei ole koskaan näin pimeää. Kuvittelen elämän sinne, minne en näe. Petolintuja ja pieniä nisäkkäitä. Karhut nousevat näihin aikoihin. On siellä seassa ihmisiäkin. “Pohjoinen elämäntyyli” julistaa laskulehti sloganissaan ja tarkoittaa kuitenkin eteläistä elämäntyyliä. Siihen kuuluvat vapaa-ajan viettäminen siellä missä on paras hanki, GoPro-kamerat ja värikkäät Gore Tex -vaatteet, after-ski, proteiinipatukat Haglöfsin repun sivutaskussa. Täydellinen, naurettava vapaus. 

Pohjoinen elämäntyyli on polttopuiden tekoa, erotusaidan aukkojen paikkaamista, työn tekemistä selkä väärällään. Paikallaan oloa, paitsi silloin kun pitää matkustaa lääkäriin. 

Erotan kaukaa vastaantulevan auton valot. Tie on suora, kuin ja mitä todennäköisimmin viivottimella karttaan ja maisemaan vedetty; etäisyyttä on mahdoton arvioida. Pian saavumme kaupunkiin, jonka arkkitehtonisten piirteiden synkkyys valkenee meille vasta aamun mukana, kun ensin olemme nukkuneet joitain tunteja. Toisaalta emme tiedä vielä, miltä tunturin käppyräiset, tykkylumen peittämät puut näyttävät Lounais-Suomen loskaisten viikkojen jälkeen, tai miltä tuntuu löytää metsärinteiltä kohtia, joihin uusi lumi on satanut ja joista kukaan ei ole vielä laskenut. Tarkastelen lähestyvää ajoneuvoa. Se on pakettiauto. Ford, Fiat tai joku muu. Autot ovat nykyään saman muotoisia. Tai sitten kyse on minusta. Neljävuotiaana erotin ne kaikki. 

Kellon minuuttilukema vaihtuu juuri ennen kuin pakettiauto syöksyy ohitsemme. Kaksi tuntia, kymmenen minuuttia.